Huvipuistossa

Eilen oli arkitottelevaisuuskurssin toinen kerta. Olen edelleen ihan hämmentynyt siitä, että miten rauhallisesti Oodi kursseilee. Eniten probleemaa tuottaa lähinnä satunnainen maton haistelu kun pitäisi keskittyä vaikkapa kontaktikävelyyn. Toki itse pitää olla valppaana, kun porukassa on mukana myös aika räjähdysherkkiä kamuja, mutta Oodi on aika nopeasti siedättynyt siihen, että joskus porukassa poksahtelee eikä tarvitse niin välittää. Ihan mieletöntä! Oodin vilkkauden ja reaktiivisuuden tuntevat yhtynevät hämmästelyihini moisesta edistyksestä.

Ollaan tähän mennessä harjoiteltu ihan perus kontaktikävelyä ja samalla muiden koirakoiden ja maassa olevien esineiden ohittelua, peruuttamista, istumista, maahanmenoa, paikallaoloa, rauhoittumista, namien nappailua... Ohjaaja käy aina antamassa jokaiselle koirakolle erityisvinkkejä, ja ollaankin edistytty mukavasti kun ylimääräinen silmäpari tarkkailee meidän touhuja! Kaikkia näitä ollaan toki harjoiteltu jo aiemmin kotosalla, mutta sehän ei tarkoita vielä saumatonta onnistumista häiriössä. Tänään oli erityisen hienoa, kun tehtiin kaikki yhtä aikaa pitkiä paikallaoloja hihnan mitan päässä (Oodi maahan-käskyllä), ja vaikka ohjaaja kuinka yritti häiriköidä - heitellä lapasta, vingutella vinkupalloa ja huudella houkuttelevia käskyjä - Oodikin vain kallisteli päätään ja vuoroin katseli minua ilmeellä "ilmeisesti sua pitää ensisijaisesti kuunnella vai?!".

Huvipuistoiluun viittaava otsikko liittyy siihen, millaisen hienon draaman kaaren kurssikerta taas muodosti. Aluksi Oodi on varovasen innoissaan "mitä tehään tänään?!", sitten syttyy hommaan yhä enemmän ja Haluaa Tehdä vaikka välillä saa ihan vaan olla vapaalla ja relata, lopussa huomaa että Oo on alkanut väsähtää ja tänään tuli vieläpä kanasuikalepalayrjöt lattialle loppuhuipennukseksi. Burp.

Pitäisi keksiä joku pehmoinen, suolaton herkku mukaan koulutuksiin, jossa nameja pitää syytää aika paljon. Valmiissa kanasuikaleissa, joita olen paistanut ja pilkkonut herkuiksi, on ilmeisesti kuitenkin liikaa suolaa. Oodi ei makkaraa/nakkejakaan paljoa voi napsia, ennen kuin suolaisuus saa Georgen kylään. Ehkäpä keittelen pitkästä aikaa possun sydäntä, olisko valveutuneella lukijakunnalla muita vinkkejä herrrrkullisista koulutusnameista? :)

Missikisoja tiedossa!

Ilmoittelin Oon misseilemään AVO-narttukehään sekä Korpilahden ryhmikseen 1.4. että PLS:n katselmukseen Ouluun 22.4.

Korpilahdella käydään näyttäytymässä ilman minkäänlaisia tulostavoitteita, ajattelin että virallisessa näyttelyssäkin olisi hyvä edes kerran käydä hakemassa jonkinlainen arvostelu. Nätti tyttöhän Oodi on, mutta sanomista tulee varmasti ainakin ahtaasta takaosasta ja hiukan kierteisistä koivista. On kuitenkin mielenkiintoista tietää ainakin yhden oikean näyttelytuomarin mielipide Pitkätossun olemuksesta, kropasta ja liikkeistä. Saati sitten päästä hermoilemaan, että miten siellä kehässä nyt toimitaan! Täytyy ehkä ainakin mittaamisen varalta totuttaa Oodi tikunheilutteluun.

Paimensukuisten katselmukseen puolestaan lähdetään pitämään hauskaa ja tapaamaan tuttuja sekä hakemaan paimensukuistaustaan peilattavaa ulkomuotoarvioita. Jospa myös käytös olisi tällä kertaa hiukan vähemmän levotonta kuin viime katselmuksessa juoksujen aikaan. Oodi todistettavasti osaa olla rauhassa ja nätisti, joten olisi mukava se myös tuomarille ja yleisölle näyttää!

Koiranäyttelymaailma on osin mennyt aika kamalaksi touhuksi, mutta parhaimmillaan nämä näytelmöintihommat toimivat ihan oikeasti terverakenteisten ja -päisten koirien jalostuksen apuna. Pitää kuitenkin muistaa, että ulkomuototuomarit näkevät koiraa vain yhden hetken ajan, ja se miten koira siinä hetkessä osataan esittää, vaikuttaa tuomarin näkemykseen. Liian vakavasti ei näihin juttuihin siis kannata suhtautua. Kehäkäytöstä on kuitenkin tarpeen meidänkin treenailla etukäteen.

Terveysuutisia ja muuta kivaa

Tammi-helmikuun vaihde on sisältänyt niin koirakamujen kanssa riekkumista, reissuamista, arkitokokurssin aloituksen Doggiella ja tietysti vähän retkeilyäkin.

Lisäksi Oodi tarkattiin rappeuttavan perinnöllisen silmäsairauden PRA:n osalta täysin terveeksi, mahtavaa!

Nasse-basenji oli meillä hoidossa yhden viikonlopun, ja Oodi nautti kovasti seurasta. Kaksikko reuhuaa kahdestaan ihan täysillä, mutta suloisesti myös nukkuivat kylki kyljessä sohvalla. Lenkit vaan jäivät aika lyhyiksi, kun pakkanen kiristyi reilusti yli kahteenkymppiin eli vähän turhan viileäksi Nasselle.







Kymmenen kerran arkitokokurssi alkoi viime tiistaina ja hiukan jännityksellä odotin, että miten Oodi jaksaisi hallissa rauhoittua. Oo kuitenkin yllätti ihan täysin ja oli aika lunkisti eikä edes vastaillut muiden koirien jokaiseen haukahdukseen. Tosin neiti esitti unohtaneensa ihan peruskäskytkin kun olisi ollut mielenkiintoisempaa haistella mattoa ja seurailla muiden touhuja. Tästä vaan siis häiriönsietoa kehittämään. Kurssi vaikutti tosi sopivalta meidän tasolle, ja esimerkiksi rauhoittumista opetellaan joka kurssikerran lopuksi.

Tänään rentouduttiin pienen aamupalaretken merkeissä, kun tiellä hihnan kanssa kulkeminen ei oikein houkuttanut. Meidän piti käydä Mehtolan luontopolulla, mutta kukaan ei ollut tallonut polkua esiin ja lunta oli aika reippaasti. Pyörittiin sitten lähipellon traktorinjäljissä, harvemmin sitä tulee kaakaon ja juustoleipien kanssa istuttua keskellä lumista peltoa. Ei sitä aina niin ihmeellistä paikkaa tarvitse kun on hyvät eväät ja iloista seuraa. Oodi pyyhälsikin pellolla niin, ettei kännykän kamera juuri pysynyt perässä.

Menopäällä

Oodi yritti tänään enkkaa auraamattomien teiden juoksussa, mutta harmi vaan emäntä toimi hidasteena.





Jonkinlaista reklamaatiota voitais tehdä noista Oodin omista juoksutossuista, koska lumi alkaa joka ikinen kerta lenkin puolivälin jälkeen takertua ikävästi anturoiden ja varpaiden väliin. Kävelyhommissa samaten. Ehkä täytyy nipsaista saksilla tassukarvoja hippusen lyhyemmiksi, ettei lumipaakkuja tarvitse alvariinsa nakertaa irti.

Ihan tosi!

Muistan katsoneeni joskus neloselta Häntä pystyyn -nimistä ohjelmaa, jossa Kai Pelkonen antoi ohjeita koiranomistajille koirien erilaisten käytösongelmien ratkaisuun. Pelkosen neuvot vaikuttivat muistaakseni ihan fiksuilta.

Muistan vieläkin hyvin yhden hänen neuvoistaan, ja se palaakin mieleeni tasaisin väliajoin kun onnistun toimimaan vastoin sitä. Kouluttaja nimittäin opasti, että kun käskee koiraa tekemään jotain, pitää oman "asenteen" käskemisen takana olla se, että koiran pitää totella käskyäsi. Kuulostaa tyhmän yksinkertaiselta, sitä vartenhan koiraa käsketään että se tottelisi mitä sanot. Itse kuitenkin ainakin syyllistyn liiankin usein siihen, että käytän jotain käskyä vähän puolivillaisesti, jolloin koirakin toimii puolivillaisesti. Saatan huomaamattani ajatella "se ei varmaan nyt tottele" tai "no tässä tilantessa ei nyt ole niin vakavaa vaikkei tottelisikaan". Varsinkin hihnalenkeillä on helppo laistaa käskyjen tottelemisesta, kun koira on kuitenkin hihnan avulla ikään kuin hallinnassa. Soo soo, ei näin Elina!

Käskysana pitäisi aina Pelkosen mukaan muistaa sanoa riittävän jämäkästi, niin että äänensävy ja kehonkieli kertoo koiralle käskyn sanojan olevan tosissaan asiassaan.
Ajatellaanpa vaikka, että koira on irti ja tulee joku äkillinen tilanne, jonka vuoksi koira pitäisi saada heti kiinni. Jos epäilee sitä, että koira ei annakaan kiinni, hiipii epävarmuus olemukseen ja ääneen eikä käsky todennäköisesti kuulu suustasi yhtä rennon ja jämäkän kuuloisesti kuin silloin jos mitään erityistä "tilannetta" ei olisi päällä. Todennäköisesti koira huomaa tämän, ja kiinnisaamisesta voi tulla entistä haastavampaa. Sitten kun asianlaita alkaa entistä enemmän ahdistaa koiran emäntä- tai isäntäpoloista, aletaan ehkä paniikissa karjua tai huutaa koiralle, joka haluaa tämän jälkeen ottaa todennäköisesti vain entistä enemmän etäisyyttä ihmiseen. Hienotaitava!

Jämäkkä ja tosissaan sanottu käsky ei ole taikatemppu, jonka avulla koiran saa tottelemaan tilanteessa kuin tilanteessa, tottelemiseen kun liittyy monta muutakin huomioon otettavaa asiaa. Apua siitä kuitenkin on.

Sunnuntai

Sunnuntaiaamupäivä, pikkupakkanen, pöllyävät lumikinokset ja aarnimetsäalueen luontopolku.




Aurinko kurkisteli puiden raosta

30 minuutin reitin kiertämiseen meni tunti, koska polku oli hautautunut niin paksuun lumikerrokseen. Eipä meitä haitannut :)



Vaikka talvi on tällä hetkellä vilpoisimmillaan, päätti Oodi ilmeisesti aloittaa jo talvitakin riisumisen. Pieniä karvatuppoja pyörii jo kotoisasti nurkissa. Saa nähdä, pitääkö tuolle kehitellä jostain lenkkitakki, jos neiti rupeaa oikein tosissaan kaljuuntumaan.

Hyp loik tumps!

Kukaan ei rakasta lunta niin kuin lappalaiskoira, paitsi toinen lappalaiskoira. Ja ehkä sen koiran emäntä kans vähäsen.

Ihan sama vaikka kuinka hihnakäytös olisi hyvällä mallilla, uuden tuoreen lumikerroksen saavuttua on kertakaikkisen pakko vetäistä pienet hepikset ja pomppia nietoksesta toiseen. Ja emäntä perässä kun ei se raaski niin kieltääkään, vaikka niitä lumikerroksia tulis uusia joka päivä. Sitten kun hyppiminen kyllästyttää, niin voi välillä leikkiä lumistrutsia ja tunkea kuonoa kinokseen korvia myöten. Tätä en suosittele emännille, vaikka en kyllä oo kokeillu, vielä.

Nii että pitkävartiset kengät jalkaan sitte lenkille. Koskaan ei tiedä, missä se v-a-s-t-u-s-t-a-m-a-t-o-n kinos lymyää.