Oodi on voinut hyvin koko tiineysajan. Tosin mahan kasvaessa tahti on tietenkin hidastunut, ja varsinkin portaissa mammutti vaappui varsin koomisen näköisesti eteenpäin. Onneksi Aina Valppaassa pentuhautomossa ei portaita enää tarvitse kulkea.
Erityisen iloinen olen myös siitä, ettei Oodin leikattu polvi ole mitenkään oireillut painon hiljalleen noustessa. Toki kinttu on kuvattu ja todettu kaikin puolin terveeksi jo ajat sitten, mutta pienenä mörkönä se silti aina mielessäni kummittelee.
Vähän haikea olo on, kun kotiin tullessa välioven takaa ei pelmahdakaan iloista tervehtijää. Kukaan ei salamana natusta lattialle pudonneita raejuustonmuruja, vaan ne pitää itse nyppiä sieltä roskiin. Ja niin edelleen. Kuitenkin tiedän, että Oo on nyt ihan parhaassa paikassa asiantuntevissa käsissä, ja mää voin täällä a) nauttia hetken koirattomasta vapaudesta ja b) keskittyä jännittämään lähestyvää pentuamista. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin!
Johannan ottamassa kuvassa Oodi testailee jo pentulaatikkoaan:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti