Lykky kasvaa ja touhuaa

Tässä pari sivukuvaa Lykystä helmikuun lopusta. Melkoisen iso likka jo!

Mittasin molempien koirien säkäkorkeuden pari viikkoa sitten, kun Lykyn agilitytreeneissä tuli asiasta puhetta. Olin jotenkin kuvitellut, että sekä Oodi että Lykky ovat aika pieniä koiria ja Lykyn säkäkorkeus ei olisi vielä edes neljääkymmentä. Vielä mitä! Huteralla ovenpielimittauksella sain Oodin säkäkorkeudeksi 48,2 ja Lykyn 45,8! Pienuus on siis ilmeisen suhteellista. 

Viime viikonloppuna oltiin Möhkössä moikkaamassa Oodin poikaa ja Lykyn veljeä Uljasta. Oli huippureissu, täytyy kirjoitella siitä pikimmiten.

Huomenna mennään koko konkkaronkka lammaspaimeneen Somerolle, Lykky pääsee ekaa kertaa sytyttelemään. Ensi viikolla alkaa edellisten harrastusten lisäksi pentukurssi paikallisen koirayhdistyksen riveissä, kivaa! Tavoitteena olisi ottaa vielä enempi haltuun tuota tottelevaisuuspuolta. Lykyn kanssa on hirmu mukava harrastaa, siksi kai näitä touhuja tulee haalittua. 

Ei tosin Oodinkaan kanssa puuhaamisessa mitään vikaa ole, agilitya en uskalla vanhan jalkavamman takia Oodin kanssa aloitella (plus Oodi varmaan karkaisi radalta karjumaan muille koirille) ja tokojuttuja en jaksa hinkata. Paimennusta olen siksi Oodillekin nyt järjestänyt puuhaksi, jos lisäksi jotain jälki- tai hajukoirajuttuja löytyisi, niin se kyllä kiinnostaisi. 

Lykky ja Lykyn veli Uljas, maistiaispala Möhkön reissulta

LauantaiLykky

Olikohan lauantai-illan agilitytreenit sittenkin liikaa?

Paimenessa Oodin kanssa (lokakuu 2014)

10 viikkoa vanha kuunteluoppilas lammasaitausten lähellä

Oodi pääsi paimennushommiin Määtilalle muutaman viikon päästä kotiutumisestaan, Lykyn ollessa noin kymmenviikkoinen. Lykky oli mukana turistina, mutta paimennushommiin pääsi vain Oodi. 

Eipä pentu-urakka paljoa tassuissa painanut, kun Oodi pääsi pyöröaitaukseen lampaita liikuttelemaan. Edellisiltä paimennuskerroilta tuttu kiihtyminen ja lampaita kohti sykiminen laantui nopeasti, kun kouluttaja ohjasi lampaiden luona Oodia aurauskepillä oikeaan suuntaan. Oodi on tosi motivoitunut paimen, ja oli upea nähdä, kuinka varsinkin päivän toisella paimennuskierroksella Oodi silminnähden keskittyi täysillä tekemään hommia. Oodi yleensä aluksi haukkuu hommissa kovasti, mutta tällä kertaa haukkuminen loppui nopeasti ja Oo keskittyi vain liikkumaan. Viisas tyyppi tajusi, ettei lampaita tarvitse räkyttää, ne liikkuvat muutenkin. 

Ei olla montaa kertaa päästy paimennushommiin vielä, mutta silti joka kerralla näen selvää kehitystä sekä koirassa että ohjaajassa. Aikanaan pls:n epävirallisessa lammastaipparissa Oodi oli kierrokset katossa ja sinkoilutti lampaita eessun taas, nyt viimeksi näin saman koiran intensiivisenä työskentelijänä. Vieläkin Oodi kyllä tekee hommia enemmän itselleen kuin minulle, mutta mielentilan muutos on ollut huikeaa katsottavaa. Irti en tuota vieläkään laskisi, var-sin-kaan aluksi, mutta pitkän liinan päässä sujuu jo ajoittain tosi kivasti!

Tässä muutamia Annin ottamia kuvia: 

Siis mitä, liina löysällä ja Oodi rennon näköisenä, tässä vaiheessa varmaan hihkuin onnesta tuolla

Vauhtiakin lambeihin pistettiin, mutta tässä Oodi juoksi huutamatta.
Kuono taitaa olla auki siksi, kun touhu otti vähän kunnon päälle ;)

Oodi pysytteli lopuksi tosi kohteliaalla etäisyydellä laumasta.

Meikä kuuntelee loppukehuja, ja Oodi on jo valmis poistumaan paikalta, hommat on paketissa!

Emoeläimen turkinlähtö ja -paluu

Emokoira on pentuamisprojektin jälkeen melkoisen kapisen näköinen ilmestys. Itse tiesin, että massiivinen turkinlähtö kuuluu asiaan, mutta Oodin säälittävä ulkomuoto ehti aiheuttaa huolta yhdessä jos toisessakin. Laitanpa tännekin joitakin vertailukuvia, josko nämä rauhoittaisivat synnyttäneen narttukoiran ulkomuodosta huolta kantavia ihmisiä jatkossa.

Tämä ensimmäinen rypäs kuvia on räpsitty loka-marraskuun aikoihin. Erityisen hauskat olivat nuo Oodin kaula- ja häntäkarvat. Ensimmäisestä sivuprofiilikuvastä näkee, että päällikarvakin harveni toden teolla. 

Uljas häntäeläin leikittää Lykkyä :D

Ei kuitenkaan mennyt kuin kolmisen kuukautta näistä kuvista, kun turkki oli taas normaalitilassa. Vatsapuolelta turkki ei vielä ole hurjan pitkää, mutta Oodilla ei koskaan mikään muhkea turkki ole ollutkaan. Oodin turkille ominainen kiilto on kuitenkin palautunut. 

Nämä kuvat on otettu tammikuussa.

Räiskyvää rakkautta jo muutaman kuukauden ajan

Kas näin sosiaalisen median kuvien- ja kertomustenjakomahdollisuus on imaissut meikän täysin mukaansa. Ei tule blogia paljon päiviteltyä, kun Facebookin eri ryhmissä voi jakaa koirien kuulumisia, ja monet blogin seuraajistakin kuuluvat noihin porukoihin. 

Eipä silti haudata blogielämää, koska facebookittomiakin seuraajia on vielä olemassa. Ja sitäpaitsi täällä jutut säilyvät jotenkin paremmin koottuina, kuin hajanaisissa Facebook-ryhmissä. 

Tässä siis muutamia kuvamaistiaisia meidän elämästä syksystä talveen. Muutamia pentukuvia, ja joitakin uudempia.

Lykky on i-ha-na pentu, ja olen niin onnellinen, että juuri Lykky muutti meille. Ollaan hiljalleen aloiteltu agilityharrastusta, ja se on ollut Lykyn kanssa hurjan mukavaa. Lisäksi olisi tarkoitus viedä molempia tyttöjä lammaspaimeneen tässä kevään aikana.

Joku saattoi käydä pulahtamassa...

Uimari itse teossa, itse se tuonne lähti uiskentelemaan.

Lykky oli syysloman aikoihin vielä aika pieni ja Oodi karvaton.

Emoeläimen komea häntähuiskula :D

Syksyllä käytiin myös tutustumassa Teijon retkeilyalueeseen. Reitti vanhalle pirunpellolle oli ainakin todella kiva ja helppokulkuinen pennullekin, ja Teijon alue vaikutti muutenkin mielenkiintoiselta paikalta.

Sitten pari pötkötyskuvaa eri ajankohdilta. Vaikka Oodi ja Lykky ovatkin reippaita tyyppejä, osaavat molemmat arvostaa myös rentoa meininkiä!

Liekö ihan kaikki inkkarit kanootissa?

Tässä uudempi kuva helmikuun alusta, Lykky on jo melkein Oodin kokoinen, mutta toki pentumaisen siro vielä.

Ja loppuun vielä parin päivän takaisia lomatunnelmia, aika paljon nämä toisistaan tykkäävät, höpsöt.

Kaksi, två

Aamuhengailua yhteisen luunsyönnin parissa.

Keppi kuin porkkanaa

Lykky tykkää kepeistä. Risutkin käy. Kivointa on kuitenkin niiden pureskelu, taisteleminenkin on ihan jees, mutta pieni ei ainakaan vielä ole yhtä kiivas kepinrepijä kuin Oodi. Hyvä niin.

Keppien kanssa riehumisesta kuitenkin varoitellaan paljonkin. Olen lukenut ja kuullut koirista, joille on sattunut todella pahoja ja jopa kohtalokkaitakin tapaturmia, kun keppi onkin tökännyt esimerkiksi kitalakeen. Yksi kurja ja epäonninen tarina löytyy esimerkiksi täältä. 

Oodi ja Lykky ainakin itse nappailevat keppejä suuhunsa, joten keppileikkien estäminen täysin tuntuisi aika mahdottomalta ajatukselta. Jotain lelua voisi kantaa mukana, josko se kiinnostaisi keppien raahaamista enemmän. Varovainen sietää joka tapauksessa olla.