Eikä se ihan pelkkää legendaa taidakaan olla. Nimittäin minusta vaikuttaa siltä, että jonkinlaista terveen itsetunnon kasvua on tosiaan ilmassa.
Viime tiistaina lenkkeiltiin pitkästä aikaa ihanuuksien eli Titta-samojedin (2v ja rapiat) ja Betsy-grossin (1v) kanssa. Odotettavissa oli pientä kähinöintiä nuorten neitien kesken, mutta saatiinkin yllättyä meiningistä varsin positiivisesti. Kuka on kuka ja missä asemassa -selvittelyä oli luonnollisesti aluksi ilmassa ja piti neitejä vähän toppuutellakin. Lenkkeilimmekin alkuhässäkän jälkeen niin, että vuorollaan kukin koirista oli hihnassa toisten kahden himmaillessa irti. Laumanjärjestyksen selvittyä kaikki pääsivät yhtä aikaa irti. Oli upeaa seurata, miten selkeillä eleillä koiraneidit kommunikoivat toistensa kanssa. Oodi sai Tittaa voimakastahtoisempana itselleen koiralauman ylimmän paikan ja hoiti tehtäväänsä varsin mallikkaasti. Vastavuoroisesti Oodi osaa myös onneksi väistää vanhempia ja arvokkaampia narttuja, niin ja itsevarmuuttaan pönkittänyttä Wagner-kissaa ;)
Lenkkeillessäkin O tuntuu jotenkin varmemmalta ja sitä myöten rauhallisemmalta olemisessaan, onpa Oodi juoksujen jälkeen vielä välillä merkkaillutkin, mitä ennen ei ole tapahtunut kuin juoksujen aikana. Koiranelämään kunnolla vasta Oodin myötä tutustuneet äitini ja isäni ovat lähiaikoina hoitaneet parin yhden yön keikan ajan Oota (kiitos!), ja heiltäkin on tullut palautetta rauhallisemmasta lenkkikaverista. Iloisuus ja leikkisyys eivät onneksi katoa, vaikka ikää tulee ja korvat kasvavat päähän, meidän ihmistenkin kannattaisi ottaa tästä oppia.
Näiden pohdintojen myötä toivottelemme ihanaa isänpäivää sekä omalle isälleni (joka muuten kuuluu blogin vakkarilukijoihin ;) että Oodin iskälle Jullelle eli Kukkipuun Baktille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti