Kintereitä myöten kakassa

Oodin rautavatsa kohtasi voittajansa, nimittäin kokeeksi ostettu Doggy-junior, hyvin vahvoin epäilyksin ainakin, heitti neitosen mahan kuralle. Ei pahasti, mutta sen verran kuitenkin, että takapuolikarvoja on pitänyt pariin otteeseen putsailla. Ja mikä parasta, koska jalan kanssa kakkiminen on melko akrobaattinen suoritus muutenkin, on sitä kakkaa löytynyt myös tassujen alta ja terveen takajalan kinnerkarvoista (?) kun tavarantoimittaja on päässyt horjahtelemaan kesken toimituksen... Jes. Voi kun odotan sitä että saan tuon tytön vietyä taas ihan kunnon pesulle!



Maanantaina Oodilta poistetaan tikit ja vaihdetaan tuo paketti uuteen, siitä sitten kahden viikon päästä jalka kuvataan ja jännityksellä odotan, että saadaanko sitten jo heivata paketti mäkeen. Hermoja raastavaahan tämä touhu alkaa olla, mutta ei auta kuin yrittää vaan parhaansa. Sinällään Oodin kanniskelu tai erityisen tarkka vahtiminen ei ole raskasta, siihen aika nopeasti tottuu kun niin on vaan pakko tehdä. Asiat, joita pitää tehdä toisin ei ole mitään sen rinnalla, millaisia tunteita ja ajatuksia taustalla piilee. Se on pahinta, kun kaiken takana on koko ajan pelko siitä, että sitten kun jalka taas kuvataan niin eläinlääkäri sanoo että huonommaksi vaan on taas mennyt ja terveet päivät on todella kaukana edessäpäin. Jos niitä luvataan ollenkaan.

Ei pentu ymmärrä miksi joutuu häkkiin jos askeleet meinaa vaihtua kävelystä juoksuksi tai hyppelyksi. Ei ymmärrä, miksi pihalla täytyy kulkea tiukassa hihnassa eikä silti saa yhtään vetää. Ei ymmärrä, miksi ei koskaan voida olla pihalla kuin hetki vaan. Eikä varsinkaan ymmärrä sitä, miksi emäntä hermostuu ihan kummallisista asioista. Jo ihan iltakakalla käyminen voi romuttaa koko toivon terveestä jalasta kun Oodi ei vaan suostu tekemään tarpeitaan muualle kuin hankipilkkuihin, jotka tietysti ovat liukkaampia kuin kuiva maa. Paraneminen on täysin meidän tassujen varassa vaikka ei oikeasti loppujen lopuksi viime kädessä olekaan.

Minusta ei ole oikein pitää Oodin ikäistä pentua syömistä ja tarpeiden tekemistä lukuun ottamatta yksin häkissä ilman aktiviteetteja ja ilman vettä koska ei voi sitä kaulurin takia juoda. Vaikka se olisi helpoin tapa hoitaa tämä paranemisaika ja saada jalka kuntoon. Niin eläinlääkäri sanoi, että mikäli Oodia ei muuten saa rauhalliseksi niin häkistä ei oteta muulloin ulos. Ei se ole koiran arvoista elämää sellainen. Onneksi Oodi on rauhallisesti 99,9% ajasta.

Oodin liikkuminen on toki todella rajoitettua ja tarkkaan vahdittua, mutta häkki on vain apuna tässä kaikessa, ja sinne Oodi kyllä joutuu jos huomaan että uhkaa satuttaa itseään. Mutta kyllä se vaan niin on, että koiran pitää päästä edes juomaan silloin kun on jano, vaikka muuten ei saisi mitään tehdä. Jos se nyt kaataa tämän paranemisprosessin niin en kyllä tiedä että miten tuo jalka saadaan kuntoon. Koska pahimmassa tapauksessa sen prosentin aika, kun koira ei lepää, voi tuhota tämän koko homman.

Turhautuminen siis iskee ajoittain, monestikin. En minä ainakaan osaa ottaa tätä mitenkään kevyesti, vaikka jonkun mielestä se varmaan tyhmää onkin kun kyse ei kuitenkaan ole mistään jalkavammaa vakavammasta. Haluan kuitenkin ihan rehellisesti kirjoittaa tänne fiiliksiä, vaikka turhauttaisi ja tuntuisi ihan epäonnistuneelta kaikessa ja vaikka miten hölmöltä tämä nyt näyttäisikin. Tällaista eläimen kanssa eläminen voi nimittäin joskus olla, en minä sitä halua mitenkään siloitella. Edelleen kuitenkin olen täysin sitä mieltä, että ne lukuisat hyvätkin hetket on sitten niin hyviä, että ne voittavat huonot ihan 100 - 0 :) Mutta ne huonotkin on pakko kestää.