Opittu on!

Meneillään olevalta arkitottelevaisuuskurssilta ollaan saatu tosi hyviä oppeja, ja olenkin tyytyväinen että tuli ilmoittauduttua mukaan. Kurssin ryhmäkoko on sopiva, n. 6/7 koirakkoa ja sama ohjaaja on ohjaamassa joka kerralla, vähän toista kuin kennelkerhon yleiset koulutukset, joissa aikoinaan käytiin. Varsinkin ekan koiran(pennun) kanssa touhuaville suosittelisin näiden kokemusten perusteella kyllä jotain - vaikka sitten vähän enemmän maksavaa - luotettavan ja osaavan koirankoulutuskeskuksen järjestämää koulutuskurssia! Me ollaan käyty nyt täällä.

Oman kehon hallinta tuntuu ainakin minulle olevan melkeinpä haasteellisin osuus kaikenlaista koiran kanssa treenaamista - miten asemoin kroppani tai näytän käsiapuja niin, että koiralle välittyy se viesti, jonka haluankin välittää. Oodin tekemät virheet johtuvat yleensä siitä, että itse kerron kropallani toista asiaa kuin sanallisesti. Jo oman selän suoristaminen voi tehdä ihmeitä vaikkapa siihen, miten intensiivisesti Oodi seuraa vieressä. Eikä ihme, jos ihminen "nojailee" päälle niin tottahan koira silloin alkaa viestiä rauhoittavilla signaaleilla.

Tiistain kurssikerralla tehtiinkin erittäin hyvä harjoitus tähän liittyen. Kaikki koirakot levittäytyivät pienen koulutushallin seinustoille, ja yksi koirakko vuorollaan kiersi ympyrää muiden keskellä. Ohjeena kiertäjälle oli ainoastaan se, että hihnan tulee pysyä löysällä ja koiran ohjaajan leuan ylhäällä. Omaa hurttaansa ei siis saanut katsella ollenkaan, piti vain kulkea rennosti eteenpäin. Ja kappas, kun me ihmiset emme jatkuvasti olleet vaatimassa kontaktia koirilta, niin koirat tarjosivat sitä itse erittäin aktiivisesti! Hihnat pysyivät löysällä ja koirat kulkivat kauniisti toiset koirat ohittaen oman ihmisensä rinnalla tai takana.

Niin, että kun lopettaa sen huolehtimisen, kurkkimisen ja kumartelemisen niin koira saattaakin yhtäkkiä tehdä juurikin sitä, mitä piti! :D

Valoa kohti!

Oodi on paitsi avustanut emäntää opiskeluissa, niin käynyt nyt kevättalvesta taas melko säännöllisesti uimassa Koirasportissa.

Mutta eihän tähänkään asti ole toki päästy ilman pientä draamanpoikasta! Oltiin käyty tauon jälkeen jo yhdesti uimassa, ja mentiin toista kertaa Koirasporttiin. Oodi on aina enemmän tai vähemmän inhonnut ramppia, jonka kautta altaaseen mennään. Sillä kertaa neiti kuitenkin päätti ottaa hatkat jo rampin alaosassa pujottamalla päänsä ulos uittopannasta. Oodi antoi kuitenkin kiinni, ja nostin karkulaisen rampin tasaiseen yläosaan, josta alkaa ramppiosa veteen. Oodi kiljui kuin päätä olisi leikattu irti ja potki ihan vimmatusti vastaan, kun Ansku ja minä yritettiin liikuttaa 15-kiloista mielenosoittajaa veteen. Huuto loppui välittömästi kun Oodi saatiin veteen asti ja kehtasipa äskeinen kiljuja vieläpä potkaista itse itsensä vauhtiin kohti allasta!!! "Emmä tätä inhoo mut testasin vaan et onks ihan pakko..."

Keskusteltiin Anskun kanssa, että koska Oodi kerran melkein poikkeuksetta vetää aina uimalan ovea ja suuntaa häntä heiluen allashuonetta kohti ja lisäksi vinkuu odotushäkissä edellisen koiran uintivuoron aikana, niin kovin suuria pelkotiloja hommaa kohtaan ei vaan voi olla. Päätettiinkin että voidaan ihan suvereenisti jatkaa uimassa käyntiä, koska osattiin aavistaa että koko kiljunta ja vastaanharaaminen on vain suurta esittämistä.

Ja oikeassa oltiin! Seuraavalla kerralla Oodi kipitti ihan hiljaa omin jaloin ja innoissaan kepin perässä melkein suoraan altaaseen asti!

Muutenkin kun keksittiin ottaa mukaan keppi, homma muuttui heti Oodin mielestä mielenkiintoisemmaksi, koska on joku Tärkeä Tehtävä hoidettavana. Uittaja eli Ansku siis pitelee keppiä rampilta lähdettäessä ja puolessavälissä allasta Oo saa kepin kannettavakseen. Neiti polskii keppi suussaan takaisin rampille ja luovuttaa aina sen oma-aloitteisesti pois. Melkoinen lapinvesinoutaja! Ja melkoinen tunne koirasi -kokemus taas.

Tässä vielä meidän toinen uimakaveri autossa kuvattuna. Ihana, reipas ja mahdottoman vauhdikas italiaanopentu Lene. Jos Oodi ui rauhallisesti ja tasaisen varmasti eteenpäin, niin Lenen tyylinäytteet on jotain huippuunsa viritetyn saukon ja jäniksen väliltä. Lenukka tekee altaaseen innoissaan ainakin metrisen loikan, ja Anskulla on pikkusilakassa pitelemistä kun vauhtia on ihan mahdottomasti ja etujalat roiskivat vettä ympäriinsä. Oodi tykkää Lenestä arvatenkin tosi kovasti!

Huvipuistossa

Eilen oli arkitottelevaisuuskurssin toinen kerta. Olen edelleen ihan hämmentynyt siitä, että miten rauhallisesti Oodi kursseilee. Eniten probleemaa tuottaa lähinnä satunnainen maton haistelu kun pitäisi keskittyä vaikkapa kontaktikävelyyn. Toki itse pitää olla valppaana, kun porukassa on mukana myös aika räjähdysherkkiä kamuja, mutta Oodi on aika nopeasti siedättynyt siihen, että joskus porukassa poksahtelee eikä tarvitse niin välittää. Ihan mieletöntä! Oodin vilkkauden ja reaktiivisuuden tuntevat yhtynevät hämmästelyihini moisesta edistyksestä.

Ollaan tähän mennessä harjoiteltu ihan perus kontaktikävelyä ja samalla muiden koirakoiden ja maassa olevien esineiden ohittelua, peruuttamista, istumista, maahanmenoa, paikallaoloa, rauhoittumista, namien nappailua... Ohjaaja käy aina antamassa jokaiselle koirakolle erityisvinkkejä, ja ollaankin edistytty mukavasti kun ylimääräinen silmäpari tarkkailee meidän touhuja! Kaikkia näitä ollaan toki harjoiteltu jo aiemmin kotosalla, mutta sehän ei tarkoita vielä saumatonta onnistumista häiriössä. Tänään oli erityisen hienoa, kun tehtiin kaikki yhtä aikaa pitkiä paikallaoloja hihnan mitan päässä (Oodi maahan-käskyllä), ja vaikka ohjaaja kuinka yritti häiriköidä - heitellä lapasta, vingutella vinkupalloa ja huudella houkuttelevia käskyjä - Oodikin vain kallisteli päätään ja vuoroin katseli minua ilmeellä "ilmeisesti sua pitää ensisijaisesti kuunnella vai?!".

Huvipuistoiluun viittaava otsikko liittyy siihen, millaisen hienon draaman kaaren kurssikerta taas muodosti. Aluksi Oodi on varovasen innoissaan "mitä tehään tänään?!", sitten syttyy hommaan yhä enemmän ja Haluaa Tehdä vaikka välillä saa ihan vaan olla vapaalla ja relata, lopussa huomaa että Oo on alkanut väsähtää ja tänään tuli vieläpä kanasuikalepalayrjöt lattialle loppuhuipennukseksi. Burp.

Pitäisi keksiä joku pehmoinen, suolaton herkku mukaan koulutuksiin, jossa nameja pitää syytää aika paljon. Valmiissa kanasuikaleissa, joita olen paistanut ja pilkkonut herkuiksi, on ilmeisesti kuitenkin liikaa suolaa. Oodi ei makkaraa/nakkejakaan paljoa voi napsia, ennen kuin suolaisuus saa Georgen kylään. Ehkäpä keittelen pitkästä aikaa possun sydäntä, olisko valveutuneella lukijakunnalla muita vinkkejä herrrrkullisista koulutusnameista? :)

Missikisoja tiedossa!

Ilmoittelin Oon misseilemään AVO-narttukehään sekä Korpilahden ryhmikseen 1.4. että PLS:n katselmukseen Ouluun 22.4.

Korpilahdella käydään näyttäytymässä ilman minkäänlaisia tulostavoitteita, ajattelin että virallisessa näyttelyssäkin olisi hyvä edes kerran käydä hakemassa jonkinlainen arvostelu. Nätti tyttöhän Oodi on, mutta sanomista tulee varmasti ainakin ahtaasta takaosasta ja hiukan kierteisistä koivista. On kuitenkin mielenkiintoista tietää ainakin yhden oikean näyttelytuomarin mielipide Pitkätossun olemuksesta, kropasta ja liikkeistä. Saati sitten päästä hermoilemaan, että miten siellä kehässä nyt toimitaan! Täytyy ehkä ainakin mittaamisen varalta totuttaa Oodi tikunheilutteluun.

Paimensukuisten katselmukseen puolestaan lähdetään pitämään hauskaa ja tapaamaan tuttuja sekä hakemaan paimensukuistaustaan peilattavaa ulkomuotoarvioita. Jospa myös käytös olisi tällä kertaa hiukan vähemmän levotonta kuin viime katselmuksessa juoksujen aikaan. Oodi todistettavasti osaa olla rauhassa ja nätisti, joten olisi mukava se myös tuomarille ja yleisölle näyttää!

Koiranäyttelymaailma on osin mennyt aika kamalaksi touhuksi, mutta parhaimmillaan nämä näytelmöintihommat toimivat ihan oikeasti terverakenteisten ja -päisten koirien jalostuksen apuna. Pitää kuitenkin muistaa, että ulkomuototuomarit näkevät koiraa vain yhden hetken ajan, ja se miten koira siinä hetkessä osataan esittää, vaikuttaa tuomarin näkemykseen. Liian vakavasti ei näihin juttuihin siis kannata suhtautua. Kehäkäytöstä on kuitenkin tarpeen meidänkin treenailla etukäteen.

Terveysuutisia ja muuta kivaa

Tammi-helmikuun vaihde on sisältänyt niin koirakamujen kanssa riekkumista, reissuamista, arkitokokurssin aloituksen Doggiella ja tietysti vähän retkeilyäkin.

Lisäksi Oodi tarkattiin rappeuttavan perinnöllisen silmäsairauden PRA:n osalta täysin terveeksi, mahtavaa!

Nasse-basenji oli meillä hoidossa yhden viikonlopun, ja Oodi nautti kovasti seurasta. Kaksikko reuhuaa kahdestaan ihan täysillä, mutta suloisesti myös nukkuivat kylki kyljessä sohvalla. Lenkit vaan jäivät aika lyhyiksi, kun pakkanen kiristyi reilusti yli kahteenkymppiin eli vähän turhan viileäksi Nasselle.







Kymmenen kerran arkitokokurssi alkoi viime tiistaina ja hiukan jännityksellä odotin, että miten Oodi jaksaisi hallissa rauhoittua. Oo kuitenkin yllätti ihan täysin ja oli aika lunkisti eikä edes vastaillut muiden koirien jokaiseen haukahdukseen. Tosin neiti esitti unohtaneensa ihan peruskäskytkin kun olisi ollut mielenkiintoisempaa haistella mattoa ja seurailla muiden touhuja. Tästä vaan siis häiriönsietoa kehittämään. Kurssi vaikutti tosi sopivalta meidän tasolle, ja esimerkiksi rauhoittumista opetellaan joka kurssikerran lopuksi.

Tänään rentouduttiin pienen aamupalaretken merkeissä, kun tiellä hihnan kanssa kulkeminen ei oikein houkuttanut. Meidän piti käydä Mehtolan luontopolulla, mutta kukaan ei ollut tallonut polkua esiin ja lunta oli aika reippaasti. Pyörittiin sitten lähipellon traktorinjäljissä, harvemmin sitä tulee kaakaon ja juustoleipien kanssa istuttua keskellä lumista peltoa. Ei sitä aina niin ihmeellistä paikkaa tarvitse kun on hyvät eväät ja iloista seuraa. Oodi pyyhälsikin pellolla niin, ettei kännykän kamera juuri pysynyt perässä.

Menopäällä

Oodi yritti tänään enkkaa auraamattomien teiden juoksussa, mutta harmi vaan emäntä toimi hidasteena.





Jonkinlaista reklamaatiota voitais tehdä noista Oodin omista juoksutossuista, koska lumi alkaa joka ikinen kerta lenkin puolivälin jälkeen takertua ikävästi anturoiden ja varpaiden väliin. Kävelyhommissa samaten. Ehkä täytyy nipsaista saksilla tassukarvoja hippusen lyhyemmiksi, ettei lumipaakkuja tarvitse alvariinsa nakertaa irti.

Ihan tosi!

Muistan katsoneeni joskus neloselta Häntä pystyyn -nimistä ohjelmaa, jossa Kai Pelkonen antoi ohjeita koiranomistajille koirien erilaisten käytösongelmien ratkaisuun. Pelkosen neuvot vaikuttivat muistaakseni ihan fiksuilta.

Muistan vieläkin hyvin yhden hänen neuvoistaan, ja se palaakin mieleeni tasaisin väliajoin kun onnistun toimimaan vastoin sitä. Kouluttaja nimittäin opasti, että kun käskee koiraa tekemään jotain, pitää oman "asenteen" käskemisen takana olla se, että koiran pitää totella käskyäsi. Kuulostaa tyhmän yksinkertaiselta, sitä vartenhan koiraa käsketään että se tottelisi mitä sanot. Itse kuitenkin ainakin syyllistyn liiankin usein siihen, että käytän jotain käskyä vähän puolivillaisesti, jolloin koirakin toimii puolivillaisesti. Saatan huomaamattani ajatella "se ei varmaan nyt tottele" tai "no tässä tilantessa ei nyt ole niin vakavaa vaikkei tottelisikaan". Varsinkin hihnalenkeillä on helppo laistaa käskyjen tottelemisesta, kun koira on kuitenkin hihnan avulla ikään kuin hallinnassa. Soo soo, ei näin Elina!

Käskysana pitäisi aina Pelkosen mukaan muistaa sanoa riittävän jämäkästi, niin että äänensävy ja kehonkieli kertoo koiralle käskyn sanojan olevan tosissaan asiassaan.
Ajatellaanpa vaikka, että koira on irti ja tulee joku äkillinen tilanne, jonka vuoksi koira pitäisi saada heti kiinni. Jos epäilee sitä, että koira ei annakaan kiinni, hiipii epävarmuus olemukseen ja ääneen eikä käsky todennäköisesti kuulu suustasi yhtä rennon ja jämäkän kuuloisesti kuin silloin jos mitään erityistä "tilannetta" ei olisi päällä. Todennäköisesti koira huomaa tämän, ja kiinnisaamisesta voi tulla entistä haastavampaa. Sitten kun asianlaita alkaa entistä enemmän ahdistaa koiran emäntä- tai isäntäpoloista, aletaan ehkä paniikissa karjua tai huutaa koiralle, joka haluaa tämän jälkeen ottaa todennäköisesti vain entistä enemmän etäisyyttä ihmiseen. Hienotaitava!

Jämäkkä ja tosissaan sanottu käsky ei ole taikatemppu, jonka avulla koiran saa tottelemaan tilanteessa kuin tilanteessa, tottelemiseen kun liittyy monta muutakin huomioon otettavaa asiaa. Apua siitä kuitenkin on.